Kantturan alkutarina

Valurin voima

Kauan aikaa sitten saapui pieni vanha mies pohjoisesta Oulujoen varrella sijaitsevaan Kantturaan, eikä kukaan ollut häntä ennen nähnyt. Jossain vaiheessa yön aikana tuo vaatimattomiin vaatteisiin sonnustautunut lappalainen ukko oli ilmestynyt rinteen päälle ja siinä hänet havaittiin.  Eikä siitä kulunut pitkääkään aikaa, kun ryysyläinen jo lähti laskeutumaan alas jyrkkää rinnettä hyvien ihmisten asuttaman jokirantaleirin luo. Vanhuksen vasen jalka kiinnitti katsojien huomiota, sillä raaja oli kasvanut kampuraksi. Hänen etenemisensä ei siksikään sujunut yhtä tasapainoisesti kuin kaltaistensa vanhojen vaeltajien.

Miehen nimi oli Valuri. Sen hän sanoi saavuttuaan ja pyysi sitten itselleen vettä ja rauhaisaa leposijaa. Levättyään Valuri alkoi puhua ihmisille. Ymmärrettiin, että hän oli tulossa vanhaksi ja sen tähden halusi, että hänen väkevöittävä voimansa jäisi elämään hänen jälkeensä. Hän ymmärsi Kantturan olevan verrattain väkevä maa ja paikan hengen täynnä tervettä toivoa. Sen ymmärryksen turvin hän oli Kantturaan saapunut ja toivoi saavansa mahdollisuuden opettaa rannalla asuvia hyviä ihmisiä ikiaikaisten parannuskeinojen saloihin. Valurin opetukset alkoivatkin itää ihmisten mielissä ja parantamisen voima vahvistui osaavaksi hoitotaidoksi.

Näin Kantturasta kehittyi erittäin suosittu kansanparantamisen keskus. Valtatienä toiminut joki kuljetti yhä enemmän apua tarvitsevia ihmisiä paikalle. Kantturaan heidän oli luonnollisen helppo tulla. Ja jos Valurilta olisi kysäissyt, miksi hän perusti keskuksen juuri Kantturaan, olisi hän mahtanut vastata tuttuun, hiukan kiemuraiseen tyyliinsä: ”Noh sentään! Minne muualle, etkö vielä ymmärrä?”

Mutta ajat vaihtuivat vaikeammiksi. Vanha Valurin ja aikojen kuluessa myös hänen oppilaittensa kuoltua pois siirtyi parantamisentaito seuraavien sukupolvien uusille lapsille. Kerrattain Kantturaan saapui idästä veneineen outo, iso ja mustapartainen mies, eikä kukaan saattanut tietää hänessä piilevästä sairaudesta, joka oli jo kasvanut kohtalokkaan suureksi mielentaudiksi. Mies ei puhunut suomea, eikä muutoinkaan paljoa, kyräili vain kaikkea ja siksi häntä pelättiin paljon.

Valurin oppien osaajaksi ja hoitotyön taitajaksi perehdytetty, synnynnäisesti taitava parantajatyttö nimeltään Kerttu, joutui mustapartaisen idänmiehen tekemän rikoksen uhriksi. Mies oli yön kuluessa saanut hirvittävän hullunkohtauksen ja käynyt Kerttuun käsiksi. Ylivertaisten voimiensa avulla mies oli pakottanut Kertun kaivoon, jonne hän hukkui surkeasti avuttomana. Kansanparantamisen perintö kuoli hänen mukanaan. Tuota kohtalokasta syysyötä seuranneen aamun valjettua Mustapartainen mies oli kadonnut, eikä häntä kukaan enää koskaan nähnyt.

Vuosituhannen alussa Vanhan Valurin henki liikkui jälleen Oulujokea pitkin ja palasi takaisin Kantturaan. Valurin suunnitelma hahmottui hiljaa ja alkoi käydä toteen.

Nyt voimme kuulla hänen sanovan: ”Maailmassa on niin paljon harhaa, vilppiä ja välinpitämättömyyttä, että Kantturan hyvä henki on synnytettävä uudestaan”.

Ja näin kävikin.

Uuden Kantturan syntyminen ja Valurin hengen vahvistaminen eivät ole olleet helppoja töitä, mutta nyt Kantturassa on jälleen vallalla ihmisiä väkevöittävä voima. Oppaana vieraiden matkassa heidän tutkiskellessaan omaa totuuttaan toimii Vanhan Valurin henkevä hahmo. Valurin opastuksen aistivat parhaimmin he, joiden mieli on vilpitön ja vastaanottavainen. Valurin väkevöittävä voima kohoaa Oulunjoen ikiaikaisesta virrasta. Tämä voima virkistää ja valaa meitä lujemmiksi kohtaamaan ja elämään omaa totuuttamme.

Valuri toivottaakin Sinut tervetulleeksi,

”Tule kerran Kantturaan, tule itsesi tykö!”

 

Comments are closed.